Eihän se edellisessä viestissä kertomani haavan uusi sulkeminenkaan onnistunut. Tikkien poiston jälkeen haava aukesi taas ja jouduin palaamaan päivystykseen. Sen jälkeen menikin sitten pari viikkoa sairaalassa, jossa haavalle tehtiin päivittäin haavahoitoja ja sain antibiootteja suoneen. Haava päätettiin jättää auki ja kasvattaa sisältä päin umpeen. Nyttemmin olen päässyt kotiin ja kotisairaanhoito käy päivittäin tekemässä haavahoidot. Hoitovastuu on myös siirretty synnytyssairaalalta haavapoliklinikalle, jossa pohditaan jatkon hoitomahdollisuuksia. Mahdollisesti haavaan asennetaan alipainelaite, jonka pitäisi nopeuttaa sen paranemista. Joka tapauksessa paraneminen vie luultavasti vielä viikkoja.

Kotona on ihanaa olla, vaikka en edelleenkään jaksa paljoa vauvaa hoitaa. Mutta onhan sekin jo jotain, että voimme vauvan kanssa pötkötellä sohvalla ja tehdä tuttavuutta. Nykyisin vauva myös nauraa ja seurustelee kanssani. Vauva on todellakin aivan ihana! Hetkittäin olen kyllä niin väsynyt, että muistelen kaiholla sitä miten sairaalassa sai nukkua 8 tuntia yhtä kyytiä...

Kuten edellisessä viestissä mainitsin, synnytys oli kaikkinensa aika rankka, ja sen jälkeen vielä tuli vähän ongelmia toipumisessani. Tyttö voi kuitenkin hyvin ja kasvaa ja kehittyy kaiken aikaa.

Ensimmäinen merkki synnytyksestä oli siis osittainen lapsiveden meno keskiviikkona 18.1. Torstaina minut otettiin sisään osastolle ja perjantaiaamuna aloitettiin synnytyksen käynnistäminen. Supistukset alkoivat parissa tunnissa ja muuttuivat pian kivuliaiksi, mutta kohdunsuu ei suostunut kypsymään ja aukeamaan. Lauantai-iltapäivään asti kärvistelin tuskaisten supistusten kanssa, ja kohdunsuu aukesi maksimissaan kolmeen senttimetriin. Lauantaina vauvan sydänäänissä ilmeni välillä laskua, ja iltapäivällä päädyttiinkin sitten sektioon. Sektio meni hyvin ja oli tuskaisten tuntien jälkeen suorastaan levollinen hetki.

Sektion jälkeen mulla alkoi sitten toisenlaiset ongelmat. Jostain syystä mulle tuli todella kamalaa tärinää ja pahoinvointia joka kesti melkein kaksi vuorokautta. Vasta kolmantena päivänä aloin olla inhimillisessä kunnossa.  Ja keskiviikkona pääsinkin sitten jo kotiin toipumaan. Mies oppi hoitamaan vauvaa, kun oli vähän pakko kun itse olin niin heikossa hapessa.

Perjantaina terveydenhoitaja kävi kotona punnitsemassa vauvan ja ottamassa multa tikit pois. Haava oli parantunut hienosti ja oli oikein siisti, vauvakin oli jo melkein syntymäpainossaan.

Sunnuntai-iltana vessaan mennessä sektiohaava aukesi noin kolmen sentin matkalta ja sieltä vuosi runsaasti verta. Soitto 112:een ja ambulanssilla naistenklinikalle. Siellä tutkittiin haavaa ja todettiin, että täytyy avata lisää, koska sisäpuolella on merkkejä hematoomasta. Samalla todettiin että tulehdusarvoni olivat taivaissa ja haavainfektion lisäksi mulla oli myös virtsatietulehdus. Yöllä siis uusi leikkaus, tosin tällä kertaa ei tarvinnut mennä ihan niin syvälle kuin edellisellä kerralla, sillä kohtu itsessään oli parantunut hyvin. Muilta osin vatsaa siivottiin puolentoista tunnin ajan, poltettiin tihkuvia suonia kiinni ja poistettiin verihyytymiä. Kaikkinensa verenhukkaa tuli lähemmäs litra.

Kolme päivää meni sitten taas osastolla, tällä kertaa eristyksissä infektion takia, ja isä sai todellakin äkkiä oppia pärjäämään vauvan kanssa. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että tyttö oli jo valmiiksi pullolle oppinut, koska imettäminen ei mun terveydentilan takia ollut onnistunut.

Keskiviikkona kotiuduin uudestaan massiivisten lääkearsenaalien kanssa, ja yritän edelleen toipua sekä fyysisistä rasituksista että järkytyksestä, jonka haavan yllättävä aukeaminen aiheutti. On vaikea luottaa siihen, että tämä toipuminen olisi aitoa ja johtaisi todelliseen paranemiseen, kun edellisellä kerralla kävi noin.

Onneksi vauva on ihana ja suloinen. Perjantaina isä käytti tytön neuvolassa ja tyttöhän on kasvanut huimaa vauhtia: pituus oli nyt 53 cm ja painoa 3800g. Seuraava neuvola-aika onkin sitten vasta silloin kun on myös mun jälkitarkastukseni, eli helmikuun lopulla.

Tuntuu kauhealta, että mun elämäni tällä hetkellä pyörii mun toipumisen ympärillä, eikä vauvan ympärillä niin kuin kuuluisi. Tiedän kuitenkin että vauvan isä osaa ja voi hoitaa tyttöä ihan yhtä hyvin kuin minäkin, ellei jopa paremmin, joten yritän keskittyä saamaan itseni mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon että voin sitten keskittyä vauvaan.

P.S. Vauva soi eilen ensimmäisen hymynsä isälleen, joka oli sen täysin ansainnut! <3

<3 Rakas tyttäremme syntyi 21.1.2012 kello 16.16. Strategiset mitat 50 cm ja 3670 g.

Synnytys alkoi lapsivesien menolla keskiviikkoiltana ja vauva tuli maailmaan lopulta keisarileikkauksella lauantaina. Äidille kokemus oli vähän rankka, joten nyt vain tällainen lyhyt tiedonanto.

Eilen oli neuvola, ja kaikki on aivan ennallaan. Vauva ei ole kiinnittynyt, mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei edelleenkään ole ja oma vointini on edelleen kohtuullinen. Paluumatkalla tosin alkoi alapäässä tuntua jonkinlaista painetta ja sen jälkeen käveleminen on sattunut koko ajan häpyluuhun.  Supistuksia ei edelleenkään ole muutamia yksittäisiä kivuttomia harjoitussupistuksia lukuunottamatta.

Tällä hetkellä on lähinnä totaalisen tylsää. Mulla on huono omatunto, kun koiran ulkoilut jää ihan liian vähiin, itselle alkaa tulla mökkihöperö olo kun liikkuminen tekee niin kipeäksi ettei siihen halua ryhtyä ja joululahjaksi ostettu Täydellisten naisten 7. tuotantokausikin loppui juuri.

Jonkin verran on kyllä myös sellaisia ristiriitaisia tunteita. Mihin me on oikein päämme pistetty? Ei mene enää kauaa, että meitä on kolme. Hetkittäin iskee kauhea paniikki siitä, miten oikein selvitään. Mä olen luonteeltani erittäin muutosvastarintainen ja muutoksia pelkäävä, ja nyt sen todella huomaa. Kaikki muuttuu, apua! Tuntemukset ovat lähellä niitä epätodellisia fiiliksiä, jotka positiivinen raskaustesti keväällä sai aikaan. Tältäkö tää tuntuu? Miksei tunnu jotenkin hienolta ja upealta ja unelmien täyttymykseltä? Aika paljon on tullut myös itkeskeltyä, ihan tätä omaa epävarmuutta kai.

Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllä se itse synnytyskin jonkin verran pelottaa. Ja ainakin se, meneekö kaikki hyvin.

Ja joo, kai tänkin pöhkön pohdinnan voi laittaa hormonien piikkiin. Ainakin osittain.

Nyt voinee olla melko varma siitä, että vauvamme syntyy tämän vuoden puolella. Tätä kuukauttakin pitäisin varsin todennäköisenä. Huomenna vauva lasketaan täysiaikaiseksi, siitä kahden viikon päästä on laskettu aika ja varmaankin viimeistään siitä parin viikon päästä vauva syntyy! Hurjaa!

Mitään kummempia synnytystä ennakoivia oireita ei ole ilmaantunut. Yöhikoilusta neuvolan terkkari sanoi, että se on luultavasti hormonaalista ja liittyy lähestyvään synnytykseen, mutta ei välttämättä mitenkään nopealla aikataululla. Hurja turvotuksenikin kuulemma voi ennakoida synnytystä, mutta epäilen, että joulun sillikaviaarit ja sienisalaatit on turvotuksen todellinen syy...

Iltaisin on aina sellainen olo, että eipä sitten tänäänkään tapahtunut mitään edistystä. Pitäisi varmaan vain rauhoittua ja keskittyä muihin asioihin ja luottaa siihen että kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin jotain kypsymistä tapahtuu. Ja jonakin päivänä sitten tulee se hetki kun tajuan, että nyt se on menoa...

Eilen käytiin äitiyspoliklinikalla viimeisessä ultrassa ja tarkastuksessa. Tyttö kellii mahassa oikein kauniisti pää alaspäin, vaikkakaan ei ole vielä kiinnittynyt.  Painoarvio oli tällä hetkellä kolmisen kiloa, joten tuskin kasvaa yli nelikiloiseksi vaikka menisikin yliajalle. Ihan inhimillisen kokoinen siis. Ja lantionikin on oikein hyvän kokoinen, mahtuisi kuulemma tulemaan isompikin vauva. Paikat olivat vähän pehmenneet, mutta kohdunkaula oli vielä kokonaan jäljellä, aukeamista ulkoreunasta ehkä sentin syvyydeltä havaittavissa. Odottelemme siis täysin rauhallisin mielin normaalia alatiesynnytystä joskus ensi vuoden puolella. (No, tottapuhuen ei ehkä niinkään täysin rauhallisin vaan vähän jännittynein mielin, mutta kuitenkin.) Toki ainahan voi jotain tapahtua, ei pidä pitää mitään itsestäänselvyytenä jne. Mutta periaatteessa siis kaikki normaalisti, ellei jopa hienosti.

Nyt vetäydymme pikku hiljaa miehen kanssa joulun rauhaan, joten tässä vaiheessa enää vain toivotan:

 Oikein hyvää, rauhallista, ihanaa, iloista, siunattua joulua juuri sinulle!

Tänään kävimme Naistenklinikalla tutustumassa synnytykseen. Olin hiukan yllättynyt, että noin isossa sairaalassa on vain yksi huone, jossa on amme. Mutta ehkäpä tämä liittyykin osaltaan siihen, miksi naikkari on menossa pian remonttiin...

Tutustumiskäynti oli ihan mielenkiintoinen. Oli kiva nähdä paikka, johon sitten muutaman viikon päästä on menossa tositoimiin. Mieskin ehkä jännittää vähän vähemmän, kun käytännön asiat käytiin aika tarkkaan läpi tyyliin "Tästä napista soitatte ovikelloa." ja "Tähän jääkaappiin voi sitten tukihenkilö jättää eväät." :-) Ei niitä synnytykseen liittyviä asioita varmaankaan sitten akuutissa tilanteessa enää muista, mutta ainakin mulle jäi sillä lailla turvallinen olo, että kyllä henkilökunta osaa asiansa ja heidän tehtävänsä on osata ja tietää.

Oli myös mielenkiintoista nähdä muita suunnilleen samoilla viikoilla olevia äitejä. Jollakin ei mahaa ollut juuri lainkaan, ja itse varmaankin olin kyllä porukan suurin. (Olisin ollut vaikken olisi raskaanakaan.) Mutta tavallaan oli ihan mukava huomata, että vaikka itsestä tuntuu, että liikkuminen on ihan kamalan hankalaa, niin oli se muillakin, eikä muutkaan kamalasti nauttineet jakkaralla istumisesta esittelyn ajan.

Kotimatkalla kävimme vielä miehen kanssa kaupassa ostamassa kinkun ja muita jouluherkkuja, ja tultiin sitten ihan palvelulinjan bussilla kotiin. Ilahduin, että jaksoin niin hyvin, vaikka viime aikoina en ole enää ihan parhaimmillani ollut.

Viime aikoina yöt ovat olleet aika tuskaisia, suoraan sanottuna. Lonkat, selkä ja häpyliitos särkevät, kolottavat, jomottavat ja liikahdellessa myös vihlovat ja pistävät. Panadol ei auta. Huomisella äitipolikäynnillä yritän kysyä oliskohan mahdollista saada jotain vahvempaa, kun ihan tässä vaiheessa vielä ei kannattaisi yöunien puutteen takia itseään loppuun kuluttaa. Muutenkin on ihan mielenkiintoinen äitipolikäynti tulossa, tehtäneen paino- ja synnytystapa-arvio. Itseäni kiinnostaa myös onko tuolla alaosastolla tapahtunut kohdunsuun lyhenemistä tms, kun supistuksiakin on kuitenkin jonkin verran ollut.

Joulua ei ole tullut juurikaan laiteltua, menee varmaan aika pienellä panostuksella tänä vuonna. Aattona mennään anoppilaan syömään ja tapanina mun vanhempien luokse. Muuten ollaan ihan kotosalla. Leppoisaa lepäilyä tiedossa, vaikka eipä se tästä tämänhetken arjesta paljon eroa! 

P.S. Jos satuit olemaan tänään naikkarilla syntymään tutustumis -käynnillä, jätä toki viesti kommenttilaatikkoon! :-)

Huomenna alkaa 36. raskausviikko. Pikku hiljaa alkaa huomata tottuneensa ajatukseen, että meille tulee vauva. Välillä toki pelottaa, meneekö kaikki (lue: etenkin synnytys) hyvin ja miten sitten pärjätään. Jollain tavalla on kuitenkin levollinen olo. Menee niin kuin on tarkoitettu.

Tottakai kaikenlaista pientä stressiäkin on ilmassa: onhan tässä nyt yhden pienen vauvaprojektin lisäksi niinkin suuri järjestelyerä menossa kuin joulu! Koristeita ei olla vieläkään saatu esille ovikoristetta lukuunottamatta, lahjat on sentään lähes kaikki paketoitu ja osa postitettukin. Paria vielä odotetaan erilaisista verkkokaupoista tuleviksi. Muutenkin kaikki lahjat tänä vuonna on ostettu netistä. On aika paljon helpompaa ja rennompaa kuin juosta pitkin kauppoja!

Vauvan varusteetkin alkaa pikku hiljaa olla valmiina. Kaikki isompi on jo hankittuna, enää puuttuu vaippoja, tutteja, pulloja, liivinsuojia yms. pienempää sälää. Ja sitten pitäisi järjestellä tuo meidän vauvanurkkaus. Vauvan sänkyhän tulee meillä työhuoneeseen, äitiyspakkauslaatikko sen sijaan meidän sängyn viereen. Vauvansänky ei makuuhuoneeseen mahtuisikaan. Ja tällä hetkellä kaikki hankitut vauvanvarusteet ovat iloisessa sekamelskassa, läjässä ja vuoren lailla pursuilemassa vauvansängyssä ja tarvikkeille varatussa hyllyssä... Vähän mietityttää miten ne muka tuohon hyllykköön saa kaikki tungettua. Vaatinee hiukan järjestelyä. :-)

Viime aikoina en ole enää juurikaan jaksanut liikkua. Tai miten sen nyt ottaa. Välillä olen kyllä yrittänyt ihan reilustikin, mutta sitten onkin yleensä mennyt pari päivää toipuessa petin pohjalla. Itsenäisyyspäivänä oltiin anopin kanssa Naistenmessuilla ja kierreltiin melkein kolme tuntia. Välillä oli kyllä pakko istahtaa alas ja odotella että huimailu menee ohi. Sen jälkeen sitten olin vielä perjantaina niin kipeä (lonkat, häpyluu ja selkä) että jätin työpaikan pikkujoulutkin väliin. Eilen oli vähän parempi päivä ja niinpä käytiin miehen ja koiran kanssa kävelemässä paikalliseen postiin asti ja takaisin, kaikenkaikkiaan ehkä reilun puolentunnin kävely. Ja siitäkin taas paikat kipeytyivät niin että panadolin kanssa nukuin yöni. Ajattelin kyllä sitten, että parempi nukkua panadolilla ja yrittää edes vähän pitää itseään liikkeessä, kuin hautautua sohvalle kipuja varomaan. Yritän olla kiitollinen siitä, että näinkin pitkälle olen päässyt käytännöllisesti katsoen ilman mitään suurempia oireiluja. Lähtöpainon oltua mikä oli, olisin oikeastaan odottanut kropan sanovan sopimuksensa irti jo ajat sitten!

Ensi viikolla on neuvola ja perhevalmennus. Olen yleensä käynyt neuvolassa yksin, ilman miestä, koska olen halunnut höpötellä rauhassa terveydenhoitajan kanssa eikä mies oikein ole ollut kiinnostunut tulemaan mukaan rutiinikäynneille. Ensi kerralle olen yrittänyt houkutella miestä mukaan, että ehtisi edes tavata th:n kerran. (Ihan ekalla kerralla mies oli mukana, mutta silloin ei ollut tuo meidän oma terkkari vaan sijainen.) Perhevalmennus sen sijaan on tällä kertaa sellaiseen aikaan, että mies ei luultavasti pääse mukaan. Harmi sinänsä. Mutta seuraavalla viikolla onkin sitten taas erikoislääkäri ja ultra sekä sairaalaan tutustuminen, joihin mies pääsee ja tulee ihan mielellään. Kyllä se vauvan tulo tuntuu koko ajan todellisemmalta ja todellisemmalta!

Eilen jäin "lopullisesti" sairas- ja äitiyslomalle. Äitiysloman alkuun on kaksi viikkoa ja keskiviikkona työterveyslääkäri kirjoitti ihan mielellään sairaslomaa siihen asti. Meillä on aivan ihana työterveyslääkäri, kunhan vain hänelle sattuu saamaan ajan. Joskus saa vasta viikkojen päähän, mutta nyt mulla oli tuuria ja sain viime viikon loppuviikolla varattua ajan tämän viikon keskiviikolle. Aseman muita lääkäreitä saa toki akuuteissa tilanteissa käyttää, mutta kukaan heistä ei ole osoittautunut yhtä empaattiseksi ja asioihin paneutuvaksi kuin tuo varsinainen lääkärimme. Nyt yritän siis sopeutua ajatukseen, että töitä tehdään seuraavan kerran aikaisintaan kymmenen kuukauden kuluttua. Outoa mutta ihanaa!

En tiedä johtuiko stressin helpottamisesta vai jostain muusta, mutta saman tien mulle iski oikein kunnon flunssa. Enpä muista milloin viimeksi olisin ollut näin kipeänä. Tämä nyt ei tietenkään helpota nukkumista, mutta onpa toisaalta ihanaa sairastaa kerrankin niin, että ei joka aamu mieti pitäisikö jo tänään mennä takaisin töihin!

Keskiviikkona oltiin miehen kanssa neuvolan perhevalmennuksessa. Eka kerta olisi ollut joskus aikaisemmin, mutta sellaiseen aikaan, ettemme sinne päässeet ja tämä oli siis muille jo toinen kerta. Mieheni luonnehti jälkikäteen valmennuskertaa: "Eka tunti oli sellainen kuin toivoin ja toka sellainen kuin pelkäsin." Mielestäni aika hyvin sanottu. Aluksi oli nimittäin vauvaperhe kertomassa arjestaan ja siitä miten on elämä vauvan kanssa lähtenyt käyntiin. Osuus oli todella mielenkiintoinen, asiallinen ja hauskakin. Kukaan ei sortunut ylenmääräiseen lässytykseen tai muuhunkaan ärsyttävään. Toisessa osuudessa oli joku seurakunnan työntekijä puhumassa parisuhteesta. Itselläni on seurakuntaa ja uskonnollisuutta kohtaan yleispositiivinen asenne, mutta tuossa tilanteessa koin kyllä lähinnä myötähäpeää, kun värittömän oloinen naispappi lässyttää aikuisille ihmisille itsestään selvyyksiä ja kammottavia yleistyksiä parisuhteesta ja miehestä ja naisesta. Hän jopa aloitti puheensa puolustelemalla kymmenen minuutin ajan sitä, miksi on puhumassa kyseisestä aiheesta vaikka tämä ei ole seurakunnan tilaisuus. Oli puheessa toki pari hyvääkin pointtia, mutta siitä 50 minuutista jota häntä kuuntelimme olisi ollut asiaa hyvällä tuurilla viisi minuuttia. Hävettää tunnustaa, mutta lähdimme miehen kanssa sieltä kesken pois. (Siinä vaiheessa oli kyllä kummallakin jo selkä aika kipeä. Mistä ne löytää noin huonoja tuoleja neuvotteluhuoneisiin?!)

Nyt tosiaan olen sitten kotosalla, virallisesti sairaslomalla vaikka äitiyslomalta tämä jo tuntuu. Ensi viikolla käyn vielä yhtenä päivänä työpaikalla tapaamassa sijaistani, joka aloittaa joulukuun alusta, ja työpaikan pikkujouluihin aion myös osallistua. Muuten pitäisi sitten vierottautua siitä maailmasta. Ajatukset ovat hiukan ristiriitaisia, toisaalta hyvin hyvin helpottuneita, toisaalta luulen, että mulle tulee kauhea ikävä hyvää työporukkaa. Eipä heitä nimittäin tähänkään asti ole juuri työn ulkopuolella tullut tavattua, vaikka töissä ollaankin tiiviisti kavereita.

Tuossa siis yksi mietityttävä asia: Jäänkö nyt ihan ilman kavereita vauvan kanssa, vai löydänkö uusia ystävyyksiä tai edes kavereita? Minulla ei ole kavereita, joilla olisi lapsia, ja muutenkin olemme aikamoisia kotihiiriä. Suurin osa kavereistani on juurikin työpaikan kautta ja työpaikalla on näistä vauva-asioista tullut eniten juteltuakin. Yksi kollega saa vauvan kuukautta mun jälkeeni, ja on vielä rakentamassa taloa melko lähelle meitä. Hän vannotti jo moneen kertaan, että sitten keväällä mennään yhdessä vaunulenkeille, kun hänellä on mies siellä raksalla ja meillä molemmilla vauvat ja koirat ulkoilutettavana. Toivottavasti ainakin hänen kanssaan tulee sitten oikeastikin pidettyä yhteyttä. Eikä kyllä haittaa sekään, jos hän saa minut, vauvan ja koiran ulkoilemaan säännöllisesti...

Mielessä liikkuu monenlaista, ja näitä pohdintoja ehkä tulee tännekin vähän enemmän nyt kun työ ei enää syö leijonanosaa ajastani. Sellaista äidiksi kasvamisen problematiikkaa ja arkisempaakin ajattelua...

Parin viikon sairasloma teki ihmeitä nukkumiselle ja muullekin hyvinvoinnille. Nyt olen ollut töissä viikon verran ja tuntuu, että jaksan oikein hyvin. Toivottavasti vielä muutama viikko menee yhtä hyvin!

Tänään oli erikoislääkäriaika äitiyspoliklinikalla. Aika oli yli puoli tuntia myöhässä, joten lääkäri oli hiukan kiireinen, mutta osasi silti jättää mulle ja miehelle hyvän fiiliksen käynnistä. Se on jo taitava suoritus! Ultrassa katseltiin vauvaa, otti tarvittavat mitat ja tutki virtaukset ja totesi, että vauva kasvaa hyvin ja asiat on niin kuin pitääkin. Varovasti kysyin sitten vielä että saiskohan siitä sukupuolesta varmistusta, ja lääkäri otti meitä varten oikein kuvan "kriittisistä paikoista". Eli tytöltä meidän vauva edelleen näytti. Painoarvioksi tuli 1788g, mikä lienee hiukan keskiarvoa ylempänä mutta aivan normaalilukemissa. Seuraava aika onkin sitten synnytystapa-arviota varten, juuri joulun alla.

Erilaisia hankintoja on tullut tehtyä pikku hiljaa. Huuto.netistä olen ostanut jonkin verran vauvan vaatteita, äitiyspakkauksessahan tulee hyvä alkupaketti. Eilen tuli tilaamamme turvakaukalo ja sukulaisten nurkista pitäisi käydä hakemassa pois heidän meille lupaamiaan vauvantarvikkeita. Tässä vaiheessa huomaa kyllä sen, että oma auto olisi ihan näppärä. Voisi hakea tavaroita sen sijaan, että joutuu tilaamaan kaiken kotiin tai sopimaan kuljetuksista milloin kenenkin kanssa. Saa nähdä alammeko kaivata vauvan synnyttyä omaa autoa niin paljon, että oikeasti hankimme sellaisen...

Mutta näillä mennään tällä hetkellä. Viikkoja kasassa 30+2 ja vielä siis kymmenisen viikkoa laskettuun aikaan. Välillä tuntuu, ettei millään malttaisi odottaa, ja välillä pukkaa pientä paniikkia, miten sitä yhtäkkiä osaa sitten ryhtyä äidiksi. Tunteiden vuoristorataa ja muita kansanlatteuksia...